tiistai 15. syyskuuta 2015

Jörön venepäiväkirja, pt 2


Jörö jatkoi veneilyä eli juttu jatkuu...
Tapahtumat ajoittuvat välille Stora Fagerö - Inkoo - Barösund - Gölisnäs


Juttuni jäi siihen, että pötkähdimme Stora Fagerössä unimaille.
Mutta, hemmetti, en pystynyt nukkumaan. En mitenkään päin enkä missään. Vaihdoin paikkaa ja tungin jopa pöljiin paikkoihin, mihin en mahtunut. Kopskops pää vaan kolisi. Katsoin laivakellosta, että nukuin kaksi tuntia ja sitten taas siirryin. En viittinyt puhua mitään noille kun ajattelin, että nukkukoon. Jossain kohtaa pääsin uloskin, vaikka ei mulla ollut sellainen hätä. Kuulin muuten myöhemmin etteivät nuokaan nukkuneet. Luulivat, että minua vain jännitti eka veneyö.
Herättiin aika aikaisin tai siis noustiin, koska eihän me oltu nukuttu. Tyypit käski mua istumaan, mut mä en voinut vaikka yritin ja yritin. Ronklasivat jalat ja hännän ja kaikki, mutten mä puhunut mitään. Ois ehkä kannattanut päästää parit itkut, niin oisvat ehkä aiemmin tajunneet että mun pyrstö on kipeä. Ja se muuten oli tosi kipeä, en voinut heiluttaa piiskaa enkä istua. Onneksi nuo tajusivat, etten ”teiniangstaa” kun en istu vaan mun tosiaan teki kipiää. Ne meni internettiin (en tiä mikä se on) ja sen jälestä soittelivat mun hännälle apua. En olisi ikinä uskonut, että mun häntä voi mennä rikki, mutta menihän se. Siihen iski joku rodulleni tyypillinen vesihäntä, joka on kivulias muttei vaarallinen. Ja se muuten oli kipee, jos en vielä kertonut. Toisaalta vähän mua nauratti, kun käskyttäessä muhun saa parhaan kontaktin istuttamalla, mutta nyt ne ei raaskineet laittaa mua istumaan vaan antoivat seistä ja huutelivat. Se vesihäntä on kuulemma seuraus pitkään kosteana olevasta hännäntyvestä ja persvilloista, joku hermohomma ja silleen. Kannattaa katsoa sieltä internetistä.



Meidän reissu päätyi takaisin lähtöpisteeseen ja jonkun tädin luokse, joka kiusasi mun anaalirauhasia (en ois antanut, jos mua ois asiasta informoitu) ja sitten sain lääkettäkin. Ne lääkkeet oli jotain mukamas makutabletteja, tai olihan niissä makua, mutta pahaa sellaista. Niitä ne tunki mun kitusiin viikon ja piti nokasta ja kiinni ja höpötti. Nielin ne nyreissäni, mutta nielin kumminkin koska sain palkkioksi nameja. Pari pahaa pilleriä ja paljon nameja, aika hyvä diili. Ja huomasin vielä, että ne tabut auttoi pikkuhiljaa mun perää.


Taas me palattiin veneelle ja jatkettiin matkaa, matkaa joka ei kestänyt kauan. Barösundissa oli kiva täti, joka kertoi mukavia tarinoita mm. hevosesta joka luulee olevansa koira. Hassu heppa. Mun häntä vaan roikkui kuin halvaantuneena mun peräpäässä. Mun mieli heilutti sitä, muta paikallaan se vaan pysyi. Taas me mentiin ja nyt mentiin saaren toiselle puolelle Gölisnäsiin. Siitä(kin) paikasta minä pidin. Siellä oli noiden tuttuja, ihan jees tyyppejä. Taaskaan en saanut olla vapaana, mutta pääsin kuitenkin metsikköön jolkottelemaan. Metsässä on heti uimisen jälkeen parasta. Ilta oltiin grillillä ja minä näytin kuinka mallikkaasti osaan olla. Lötköttelin vaan puun alla ja pureskelin niin hyvää puuta. Sain myös kalkkunan kaulaa, nam. Ei satanutkaan niin oli oikein hyvä olla, muutama hyttynen inisi lähettyvillä, mutta aika vähän niitä oli. Puolilta öin mentiin nukkumaan ja kaikki toivoimme, että nukkuisimme kuin pienet possut.

Toimituksen kommentti: Vesihäntä saattaa olla paljon luttaavien noutajien vitsaus. Se ei niinkään tule uimisesta vaan tosiaan märistä takapään karvoista, joten takamus kannattaa kuivata, etenkin silloin jos rekku jää makoilemaan märkänä esimerkiksi hiekalle. Ihan tarkkaan ei tiedetä mistä se johtuu, mutta joku hermostoperäinen juttu, joka kalsassa ja kosteassa äityy. Oisko kyseessä kenties koirien issias? Jostain kuulin, että kipua voi helpottaa föönaamalla koiran takamusta eli antamalla lämpöä. Särkylääkettäkin koira kipuun kaipaa ja eäinlääkärin määräämää sellaista. Ainakin Jörön häntä oli ihan lerppa, kuin halvaantunut ja liikkumaton. Kosketusarka ei ollenkaan. Istuminen ei sujunut kuin hyvin hyvin vaivalloisesti. Muutoin tuo ei näyttänyt koiraa paljon häiritsevän, ruoka maistui ja lenkki myös. Yllä oleva on netin, eläinlääkärin ja oman kokemuksen pohjalta tehty tiivistelmä. Otahan kuitenkin yhteyttä eläinlääkäriin, jos epäilet että vesihännästä olisi kyse.

- juttu jatkuu kun Jörö sitä ehtii kertomaan - 

maanantai 31. elokuuta 2015

Jörön venepäiväkirja, pt 1



Ohitan parit odottavat reissupostaukset ja hyppään suoraan toiselle kesälomareissulle, jonka pääosassa seilaa teini-iässä oleva jättilabbis Jörö.


Vuh!
Olen kaksivuotias teini ja 40 kiloa intoa ja rakkautta. Säkäkorkeus on puoleen väliin ihmisen reisiluuta ja pituutta kirsusta takamukseen noin metri + viuhuva piiskahäntä, jota muuten tykkään vispata. Turkkini on kuin lumikin hiukset eli eebeenpuun musta ja kiiltävä ja komea, kiitos minulle annettavan ravinnon.
Olen ollut veneessä kerran aikaisemmin ja silloin mukaani otin omistajani, joka on tuon lässyttävän tädin veli. En ihan täysin ymmärtänyt, mutta sanoivat että saan pikkusiskon, joka on ihmislapsi. Kuulostaa oudolta, mutta jotain kuvaa mutruhuulisesta kääpiöstä ne näytti ja käski haistella puklulle haisevaa rättiä. Tää asia meni yli meikäläisen älyn, jota muuten noin yleensä riittää...
Sanoivat, että ensiveneilyni sujui niin mallikkaasti, että uskalsivat ottaa minut mukaan pidemmäksikin aikaa. Ja lähdenhän minä vaikka kyse on sijaisperheestä. Tunnen tuon akan ja ukon hyvin, mutta luottamusta rakennettiin viikon verran maissa ennen kuin lähdettiin veneilemään. Kyllä mä noista pidän, mutta täytyy nyt vähän kyseenalaistaa tätä hommaa...
Nuo pakkasivat kamoja ja autoa ja minä pidin tiukasti huolen, ettei mua vaan unohdeta kotiin. Jos ottaisin chillisti voisivat luulla etten halua mukaan. Sain aikani höntyillä kunnes se punapää käski istumaan ja vieläpä olemaan paikallaan. Onneksi se valitsi mulle sellaisen paikan, että näin kaikkialle niin kykenin juuri ja juuri tottelemaan käskyä.
Kiva lähteä reissuun, mutta varjopuolena on autoon joutuminen. En siis ihan älyttömästi digaile autoilusta, mutta kilttinä tyyppinä hyppään konttiin ja pienen laulun säestyksellä istun rauhaksiin, kunnes kontin ovi aukeaa jälleen ja silloin on hännässänikin on pitelemistä, siis itsellänikin, mutta myös noilla kaksijalkaisilla otuksilla.
Inkoossa päästettiin minut pinteestä ja kippari ajoi s-markettiin ja minä lässyn kanssa lempotellen satamaa kohti. Helle oli huumaava, mutta aaaaaah kuulemma niin odotettu.
Kipparia odotellessamme kävimme tutkimassa venettä ja olin kuin vanha merikarhu, öö siis merikoira. Laivakoiramääritelmää ei voi käyttää, koska kuulin että sellainen on ihan oikea rotu. Mietin, että onkohan se tottakaan?


Palkkioksi suvereenisuudestani pääsin vilvoittelemaan mereen. Hiukka harmitti hihnan päässä roikkuva akka, mutta muuten ilo oli ylimmillään. Seuraavaksi testattiin salonkikelpoisuuttani eli terassilla olemista. Omasta mielestäni hallitsen kroppani ja ymmärrän kokoni, mutta väittävät että minulla on kokoa sen verran että yllättävä äkki-into saattaa kaataa pöydän jos toisenkin. Meikä otti kuitenkin tämänkin lungisti, mitä nyt urisemalla annoin ymmärtää olevani paikalla. Toi varaomistaja tosin sanoi, ettei uriseva jätti näytä ulkopuoliselle lempeältä jätiltä...
Vihdoin päästiin lastaamaan vene ja aloittamaan reissua. Minut kiinnitettiin förstin jalkatukeen ja kippari laittoi jotkut asiat murisemaan ja makoilualustani tärisemään. Olen aina kiinni lähdöissä ja rantautumisissa, sillä väittävät että ei ole varaa ottaa riskiä että osallistuisin mm. poijusta irrottautumiseen. Eivät kuulemma tarvitse nelivetoapua, vaikka musta välillä näyttää että vetoapu voisi olla hyväksi.
Ärsyttävästi ajettiin muutama metri ja taas pysähdyttiin. Ketutti jäädä veneeseen odottamaan, huutelivat ettei mitään hätää ja ota rauhakseen, mutta minkäs teet kun v******a. Ulinahan siinä pääsee. Jotain ne laski tankkiin kauan, höpisivät halvasta dieselistä (1,36 / l). Ei kiinnostanut, toivoin vain että mentäs jo.
Vihdoin matka jatkui ja sain työntää kirsuni pressun raosta tuuleen. Ah, sitä autuutta. Tuoksut, tuuli, lämpö ja ne maisemat. Me kaikki hymyilimme.


Kauan sitä iloa ei kestänyt, sillä taas alkoi joku rantautumisshow (Inkoo - Stora Fagerö 20 min. Apollon vauhdilla). Ankkuria kannettiin ja laskettiin ja nostettiin. Ei kuulemma pitänyt, no en minäkään moisesta touhusta pitänyt. Saivat vihdoin itsensä kiinni siihen kirsikalta näyttävään juttuun, jonkun ystävällisen porukan avustuksella. Stora Fagerön hiekkapohjassa ei nelihaara-ankkuri pidä, nyt sekin on sitten koettu.
On muuten ärsyä olla niin lähellä liplattavaa vettä ja luontoa, mutta en saa hypätä veneestä ilman lupaa. Boooooring! Pari kertaa hyppäsin luvatta, mutta tulmunkiahan siitä tuli.


Laiturilla aattelin tehdä pikku jekun. Kävelin ensin näyttävästi vetämättä keskellä laituria niin, että ukko luuli että hyvin menee. Ähäkuttikattimatti ja juurikin katti, sillä sellaisen olivat ottaneet yhteen veneeseen. Eihän nuo norminenät mitään haista, mutta meikä haistoi että siellä se piileskelee. Suunnitelmaani kuului, että teen yhtäkkisen hirmuloikan kissaveneeseen ja menen sanomaan sille moro. Muuten meni hyvin, mutta se pirun vene oli hirmu korkea, sain etutassut kannelle ja loput kropasta jäi johonkin. Arvaatte varmaan mihin siitä sitten jouduin. Jep, molskahdushan siitä seurasi ja hetken kesti tajuta, että pilkka olikin sattunut omaan nilkkaan. Toisaalta, pääsin uimaan ja ravistamaan loput vedet veneen ajohyttiin. Kastuivat muutkin. Kissa jäi tervehtimättä, mutta muuten meni ihan kivasti, noin niin kuin omasta mielestäni.


Päätettiin tehdä retki saaren kärkeen ja jouduin kuulemma olemaan kiinni. Pöljää! Onneksi nuo kuitenkin ottivat pitkän köyden mukaan, joten sain olla melkein vapaana. Pureskelin muutamat puut ja uin, uin ja uin. Uin niin, että häntä oli irrota.
Noikin ui, en viittinyt mennä veteen pelastamaan. Ajattelin, että on tehokkaampaa vahtia rannalta mitä nuo mielestäni uimataidottomat touhuaa kuin mennä niiden perään. Onneksi tulivat lopulta pois ilman että tarvitsi sen kummemmin puuttua tilanteeseen.
Illalla mentiin notskille ja siellä minut valtasi pakonomainen vahtivietti. Sanoin porukoille murisemalla, että täällä vartioin minä, kuka sinä luulet olevasi. Noita näytti hävettävän ja olivat myös vähän hämmentyneinä mun murinasta, varsinkin siinä kohtaa kun murisin keppi suussa ja vispasin häntää täysiä. No, mua ei nyt vaan huvittanut olla seurallinen, ne omisti sen kissankin...


Menin nukkumaan veneeseen ja vaikka noi lähti jonnekkin, en jaksanut olla huolissani. Jäin oikein mielelläni nukkumaan. Tosin jaksoin nukkua tunnin ja sitten tuli tylsää. Kukapa nyt yksin jaksaa olla? Mietin, että miten saan kaiken huomion ja tajusin, että jos haukun koko kropan voimalla ni ne kuulee mut. Hah, kuuli, koska haukuin niin kovaa, että se kuului ehkä Ouluun asti. Tyypit tulivat kutsuni kuultuaan ja sitten koko porukka köllähti unten maille.

-jatkuu-

tiistai 18. elokuuta 2015

Pelastetaan Gåsarin sauna



Kuvittele. Pieni, mutta sielukas ja arjen keskellä autuuden tuova. Monta tarinaa kuullut, hetkeä elänyt. Historiaa harjallaan kantava. Tuo suloiset löylyt suova. Monen merireissussa rähjääntyneen pelastus, saunattoman saunojan paras hetki, ulkomaalaisen tai cityihmisen eksoottinen kokemus ja monissa saunoissa kylpeneelle se paras. Osalle ainoa oikea.

Joku on kiukaan lämmittänyt, se valaisee kainosti ja kihisee. Joku on sytyttänyt ulkoikkunalle kynttilöitä. Tehnyt tunnelmaa. Joku on vedenkin valmiiksi kantanut ja huolehtinut, että se piippuhyllyllä lämpiää. Onkohan se joku lakaissutkin, sillä niin siistiä on. Se joku on muuten maalannut pation tuolit ja trallitkin on vaihdettu. Se joku on jättänyt minulle vain muutaman tehtävän, lisää puita (joita se joku on tuonut valmiiksi) ja nauti!

Puut humajavat ulkona ja vain parin askeleen päässä laulaa meri. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Sauna ja se hetki, se eheyttää. Pakahduttaa. Rakastuttaa. Saa tuntemaan!

Kohta tuo kaikki on kirvelevän katkeraa muistoa. Espoo on näyttämässä nuijansa mahdin, sillä kyseinen sauna, kuten myös saaren kaksi muuta rakennusta ovat keksityn vaarallisuutensa vuoksi purkutuomion alla. Epäreilun tilanteesta tekee se, että purkutuomio perustuu yhden tai muutaman muun tiedottoman päätökseen. Koska saaressa ei päivystä kielloilla ryvettynyt byrokraatti, on toiminnan oltava vaarallista, jos ei nyt koko yhteiskunnalle, niin ainakin Gåsgrundetin runsaalle kävijäkunnalle. Jos tämä tiedoton perustaisi tietonsa muihin kuin tilastoihin, olisi tuomio toinen. Tai jos tuo tiedoton on tietoinen mitä saaressa tapahtuu vapaaehtoisvoimin, voisi myös herkästi tehdä päätelmän, että vapaaehtoistoiminta on tuomittavaa ja näköjään myös rankaistavaa.

Voinen kertoa, että se joku jonka lämmittämästä saunasta oli minunkin ilo nauttia, oli saaressa vakituisesti veneilevä. Se porukka ylläpitää saunaa toiveenaan saada palkakseen käyttää sitä. Sauna on avoinna kaikille, niillekin joiden jälkiä vapaaehtoiset korjaavat ja siistivät. Huimien kävijämäärien (arviolta vuositasolla 4000 saunojaa) ja kiukaaseen satunnaisesti merivettä kaatavien vuoksi on kiuas vaihdettava vuosittain. Espoo ei suinkaan uutta kiuasta tuo (eikä sitä heiltä odotetakaan), vaan sen hoitavat vakiveneilijöistä koostuva porukka. He myös korjaavat ja paikkaavat tarpeen tullen, pitävät saunan ylipäätänsä toimintakunnossa. Toivovat, että saunojat sekä päättäjät kunnioittaisivat tätä työtä. Espoolle ei saunasta kustannuksia koidu. Vapaaehtoiset tarjoavat omaa aikaansa, joka muun muassa rikastuttaa saaristoa ja tarjoaa kävijöille elämyksiä. Espoo ei anna, mutta on valmis ottamaan. Vapaahehtoisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen yhtään kieltokylttiä ei löydy, mikä on harvinaista ja tervetullutta vaihtelua tämän päivän kieltosuomessa. Sauna siis lämpiää suloisesti ja sulassa sovussa, sinullekin byrokraatti!

Kun soivat kiukaan mustat urut, 
unohtuvat arjen surut! 

Haluatko, että no urut vaikenevat ja osa saariston saunakulttuuria sulkee ovensa? Käy allekirjoittamassa adressi saunan pelastamisen puolesta. Jos sauna ei kiinnosta, allekirjoita silti, sillä silloin osoitat tukesi talkootyölle!

Adressi: http://www.adressit.com/gasgrundetin_saunan_purkupaatos_peruttava

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Chilliä menoa

Herttinen sentään, tässä on nyt otettu niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin lungisti koko kesä, etten ole edes tajunnut, että edellisestä postauksesta on vierähtänyt melkoinen tovi. Pää pursuaa jutun juurta ja kesäkin on tarjonnut melkoisen määrän kokemuksia, mutta kukakohan ne paperille asti saattais? En tiedä, ehkäpä panostan taas tulevaan talveen ja otan chillisti tämän(kin) kesän blogin osalta.

Tärräytän tähän nyt kuitenkin toukokuun puoleen väliin sijoittuneen Sipoon Kaunissaaren kuvakimaran. Mitä niitä hilloamaan, koska Kaunissaaresta olenkin jo aiemmin oman mielipiteeni kertonut, eikä se mihinkään ole muuttunu. Minä siis pidän siitä(kin) saaresta. Aiempi Kaunissaaristoorilöytyy täältä.


Perinteinen matkakumppanina toiminut orvokkiamppeli oli hankittava jälleen. Myöhemmin kyseinen kaveri kelpasi jollekin pitkäkyntiselle, joten empiirinen tutkimus jäi harmikseni kesken. Toivottavasti se joku pitää orvokistani huolta ja minä yritän uudelleen ensi vuonna ja toivottavasti paremmalla onnella.

 Ketunleivässä on niin kaunis kukinto ja läheltä katsottuna siitä löytyy upeita sävyjä.

 Kaunissaaren kahvilan katossa killuu upea lamppu. Ihmeellistä kyllä, sain otettua kuvan niin ettei siinä ole kohinaa... 



Kahvilasta löytyy koristeena toimiva erittäin kaunis ompelukone. 

 Kippari testasi paikan lohisopan ja tykkäsi. "Sattumia" oli runsaasti ja koostumus sakea. Hinta e jäänyt mieleen...

 Silloin vielä kukkivat valkovuokot... 

 Sananjalat juttutuulella... 

 Kuin kovetettu sulka... 

 Mikä lie, mutta kivat sävyt

 Ettäs tiiät!

 Silloin niin pieni, nyt samaisesta oksasta saisi tuuhean vastan... 

 Kaunissaareen oli tullut tälläiset kierrätyshenkiset pömpelit. 

 Näsiä lehdessä. Saman Näsiän kukassa näkee täältä. 



 Leskenlehti käsittämättömän sävyisenä, vai onko tuo joku muunnos?

 Keltavuokko kenties? 

 Pömpelö pölytyspuuhissa. 

 "Ruokaaaaaa, ei ku roskia". Ei kun nehän onkin jo kerätty pois. 

Apollon myrskärit ovat nykyä muotoa led + patterit = paloturvalliset.

- juttu jatkuu, jahka kerkiä -

ps. Meillä oli niin upea 3,5 viikon meriretki, että sen kyllä haluaisin kanssanne jakaa.... 

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Keväinen koeajo




Veneilytahtimme on ollut melko verkkainen, sillä jotenkin tähän kevääseen on osunut paljon kaikenlaista tapahtumaa. Vappuviikonlopun jälkeisenä viikonloppuna (9.5.15) meillä oli ilo kaitsea suloistakin suloisempaa Jörö-labbista. Veneeseen tottumatonta ja hyvin kookasta teiniä ei viittinyt rääkätä tunkemalla sitä veneeseen, joten meidän oli vain tyydyttävä muutaman tunnin koeajoon. Koeajo oli turha, mutta hauska. Koneongelma ei poistunut, sama vaiva jatkui edelleen. Makeanveden ongelmat sen sijaan oli ratkaistu kytkemällä lämmin vesi kokonaan pois. Lämpimään veteen palataan sittten joskus, ehkä syksymmällä tai talvella tai... Kävimme koeajolla pyörähtämässä Gåsarissa, jossa kevät oli jo pitkällä, huomattavasti pidemmällä kuin edellisellä käynnillä. Tässä kuvakimaraa sittä reissusta.

Ihana koiraystävä Jörö
Terttuselja alias paskanmarja
 Knoppina tuosta paskanmarjasta, että se on ensinnäkin haitalliseksi luokiteltu vieraslaji eli Suomen luontoon kuulumaton puska. Se kasvaaa useimmiten runsasravinteisissä paikoissa ja siksi sitä tapaakin usein huussien ja kompostien läheisyydessä ja siitä tulee kansanomainen nimi Paskanmarjapuu.




-atshiiiiiiiiiiiiiiiiii-

Tappimetsä







torstai 28. toukokuuta 2015

Vappu veneellä

Viiveellä saapuvat juttuni, mutta kaippa se on parempi kuin ei mitään... Edellinen reissupostaus ajoittuu viikkoa ennen vappua ja tämä juttusetti käsittelee vappua. Vapusta tosin on niin kovin aikaa, ettei sitä kukaan enää muista. Hädintuskin minäkään...


Vappuaattohan osui torstaille, mutta me majoituimme jo keskiviikkona Apolloon. Keskiviikon keli oli törkeä, satoi enemmän kuin pystyi ymmärtämään. Tuntui kuin taivas tulisi niskaan. Illaksi onneksi kaunistui, joskin kylmä oli kuin jäätiköllä. Ei luvannut hyvää vapulle. Istuin veneessä ja odottelin kipparia saapuvaksi. Polttelin kynttilöitä ja tein töitä tunnelmallisessa miljöössä. Ihmeellistä tämä tekniikka, kun pienestä lasikuilukiulusta käsin voi hoitaa duunit ja jättimäiset liitetiedostot maailmalle.
Kipparin saavuttua oli pakko käydä kantabaarissa lasillisella. Siis aivan pakko! 


Torstaiaamu valkeni kuivana, muttei niin järin lämpimänä. Nousimme, söimme ja lähdimme omiin hommiin. Molemmilla oli tilanne, että työt veivät iltaan asti, joten liikkeelle ei oltu lähdössä vaan tarkoitus oli ottaa juhlahumu vastaan keskustassa. Ja näin me teimmekin. Ystäviä piipahti veneellä kilauttamassa kuplivia yhteen ja siitä rantauduimme vapun viettoon.

Aamuyöstä hipsimme Kallion ja Hakaniemen hiljaisia kujia pitkin kesäkotiimme ja uinuimme onnellisina seuraavaan päivään. Meillä oli suunnitelmana, että suunnitelmaa ei ole. Olimme varustautuneet saari- sekä kaupunkielämään, joten pystyimme menemään tunteella. Jäimme maihin tai siis Apolloon.


Apollolla vieraili päivän mittaa brunssiporukkaa, mikä oli erihauskaa. Uusia tuttuja ja uusia juttuja =) Jalkauduimme jälleen Kallioon, josta kömmimme kesäkotiimme huomattavasti edellistä iltaa aikaisemmin. Uni maittoi ihanasti.
Makutestissä mustaviinimarjalonkero. Mun makuun ätläkkää ja esa-anssista. Ehkä jääkylmänä jääpaloilla varustettuna hikihelteillä yksi saattaisi maistua... 

Kukas on pöydän poikki tassutellut =)

Lauantaina pohdimme pitkään, että irrotammeko köydet vai siirrymmekö kotiin. Sunnuntaille luvattiin kehnoa keliä, joteen päätimme että monen päivän veneily riittää siltä erää. Päätöstä tuki makeavesijärjestelmän "räjähtäminen" ja toisen koneen ongelmat. Kamppeet kasaan ja kotiin siis! Taakse jäi hivenen erilainen veneilyreissu...
Sunnuntai valkeni poutaisena ja kauniina, mikä sinänsä tympi, sillä olisi ollut komeaa olla jossain kauniissa saaressa. No, välillä säätiedotukset eivät tiedä mistään mitään ja itsekin tekee huonoja valintoja. Päivä osoittautui kuittenkin erinomaiseksi, joten sekin harmi osoittautui hetkelliseksi.