maanantai 31. elokuuta 2015

Jörön venepäiväkirja, pt 1



Ohitan parit odottavat reissupostaukset ja hyppään suoraan toiselle kesälomareissulle, jonka pääosassa seilaa teini-iässä oleva jättilabbis Jörö.


Vuh!
Olen kaksivuotias teini ja 40 kiloa intoa ja rakkautta. Säkäkorkeus on puoleen väliin ihmisen reisiluuta ja pituutta kirsusta takamukseen noin metri + viuhuva piiskahäntä, jota muuten tykkään vispata. Turkkini on kuin lumikin hiukset eli eebeenpuun musta ja kiiltävä ja komea, kiitos minulle annettavan ravinnon.
Olen ollut veneessä kerran aikaisemmin ja silloin mukaani otin omistajani, joka on tuon lässyttävän tädin veli. En ihan täysin ymmärtänyt, mutta sanoivat että saan pikkusiskon, joka on ihmislapsi. Kuulostaa oudolta, mutta jotain kuvaa mutruhuulisesta kääpiöstä ne näytti ja käski haistella puklulle haisevaa rättiä. Tää asia meni yli meikäläisen älyn, jota muuten noin yleensä riittää...
Sanoivat, että ensiveneilyni sujui niin mallikkaasti, että uskalsivat ottaa minut mukaan pidemmäksikin aikaa. Ja lähdenhän minä vaikka kyse on sijaisperheestä. Tunnen tuon akan ja ukon hyvin, mutta luottamusta rakennettiin viikon verran maissa ennen kuin lähdettiin veneilemään. Kyllä mä noista pidän, mutta täytyy nyt vähän kyseenalaistaa tätä hommaa...
Nuo pakkasivat kamoja ja autoa ja minä pidin tiukasti huolen, ettei mua vaan unohdeta kotiin. Jos ottaisin chillisti voisivat luulla etten halua mukaan. Sain aikani höntyillä kunnes se punapää käski istumaan ja vieläpä olemaan paikallaan. Onneksi se valitsi mulle sellaisen paikan, että näin kaikkialle niin kykenin juuri ja juuri tottelemaan käskyä.
Kiva lähteä reissuun, mutta varjopuolena on autoon joutuminen. En siis ihan älyttömästi digaile autoilusta, mutta kilttinä tyyppinä hyppään konttiin ja pienen laulun säestyksellä istun rauhaksiin, kunnes kontin ovi aukeaa jälleen ja silloin on hännässänikin on pitelemistä, siis itsellänikin, mutta myös noilla kaksijalkaisilla otuksilla.
Inkoossa päästettiin minut pinteestä ja kippari ajoi s-markettiin ja minä lässyn kanssa lempotellen satamaa kohti. Helle oli huumaava, mutta aaaaaah kuulemma niin odotettu.
Kipparia odotellessamme kävimme tutkimassa venettä ja olin kuin vanha merikarhu, öö siis merikoira. Laivakoiramääritelmää ei voi käyttää, koska kuulin että sellainen on ihan oikea rotu. Mietin, että onkohan se tottakaan?


Palkkioksi suvereenisuudestani pääsin vilvoittelemaan mereen. Hiukka harmitti hihnan päässä roikkuva akka, mutta muuten ilo oli ylimmillään. Seuraavaksi testattiin salonkikelpoisuuttani eli terassilla olemista. Omasta mielestäni hallitsen kroppani ja ymmärrän kokoni, mutta väittävät että minulla on kokoa sen verran että yllättävä äkki-into saattaa kaataa pöydän jos toisenkin. Meikä otti kuitenkin tämänkin lungisti, mitä nyt urisemalla annoin ymmärtää olevani paikalla. Toi varaomistaja tosin sanoi, ettei uriseva jätti näytä ulkopuoliselle lempeältä jätiltä...
Vihdoin päästiin lastaamaan vene ja aloittamaan reissua. Minut kiinnitettiin förstin jalkatukeen ja kippari laittoi jotkut asiat murisemaan ja makoilualustani tärisemään. Olen aina kiinni lähdöissä ja rantautumisissa, sillä väittävät että ei ole varaa ottaa riskiä että osallistuisin mm. poijusta irrottautumiseen. Eivät kuulemma tarvitse nelivetoapua, vaikka musta välillä näyttää että vetoapu voisi olla hyväksi.
Ärsyttävästi ajettiin muutama metri ja taas pysähdyttiin. Ketutti jäädä veneeseen odottamaan, huutelivat ettei mitään hätää ja ota rauhakseen, mutta minkäs teet kun v******a. Ulinahan siinä pääsee. Jotain ne laski tankkiin kauan, höpisivät halvasta dieselistä (1,36 / l). Ei kiinnostanut, toivoin vain että mentäs jo.
Vihdoin matka jatkui ja sain työntää kirsuni pressun raosta tuuleen. Ah, sitä autuutta. Tuoksut, tuuli, lämpö ja ne maisemat. Me kaikki hymyilimme.


Kauan sitä iloa ei kestänyt, sillä taas alkoi joku rantautumisshow (Inkoo - Stora Fagerö 20 min. Apollon vauhdilla). Ankkuria kannettiin ja laskettiin ja nostettiin. Ei kuulemma pitänyt, no en minäkään moisesta touhusta pitänyt. Saivat vihdoin itsensä kiinni siihen kirsikalta näyttävään juttuun, jonkun ystävällisen porukan avustuksella. Stora Fagerön hiekkapohjassa ei nelihaara-ankkuri pidä, nyt sekin on sitten koettu.
On muuten ärsyä olla niin lähellä liplattavaa vettä ja luontoa, mutta en saa hypätä veneestä ilman lupaa. Boooooring! Pari kertaa hyppäsin luvatta, mutta tulmunkiahan siitä tuli.


Laiturilla aattelin tehdä pikku jekun. Kävelin ensin näyttävästi vetämättä keskellä laituria niin, että ukko luuli että hyvin menee. Ähäkuttikattimatti ja juurikin katti, sillä sellaisen olivat ottaneet yhteen veneeseen. Eihän nuo norminenät mitään haista, mutta meikä haistoi että siellä se piileskelee. Suunnitelmaani kuului, että teen yhtäkkisen hirmuloikan kissaveneeseen ja menen sanomaan sille moro. Muuten meni hyvin, mutta se pirun vene oli hirmu korkea, sain etutassut kannelle ja loput kropasta jäi johonkin. Arvaatte varmaan mihin siitä sitten jouduin. Jep, molskahdushan siitä seurasi ja hetken kesti tajuta, että pilkka olikin sattunut omaan nilkkaan. Toisaalta, pääsin uimaan ja ravistamaan loput vedet veneen ajohyttiin. Kastuivat muutkin. Kissa jäi tervehtimättä, mutta muuten meni ihan kivasti, noin niin kuin omasta mielestäni.


Päätettiin tehdä retki saaren kärkeen ja jouduin kuulemma olemaan kiinni. Pöljää! Onneksi nuo kuitenkin ottivat pitkän köyden mukaan, joten sain olla melkein vapaana. Pureskelin muutamat puut ja uin, uin ja uin. Uin niin, että häntä oli irrota.
Noikin ui, en viittinyt mennä veteen pelastamaan. Ajattelin, että on tehokkaampaa vahtia rannalta mitä nuo mielestäni uimataidottomat touhuaa kuin mennä niiden perään. Onneksi tulivat lopulta pois ilman että tarvitsi sen kummemmin puuttua tilanteeseen.
Illalla mentiin notskille ja siellä minut valtasi pakonomainen vahtivietti. Sanoin porukoille murisemalla, että täällä vartioin minä, kuka sinä luulet olevasi. Noita näytti hävettävän ja olivat myös vähän hämmentyneinä mun murinasta, varsinkin siinä kohtaa kun murisin keppi suussa ja vispasin häntää täysiä. No, mua ei nyt vaan huvittanut olla seurallinen, ne omisti sen kissankin...


Menin nukkumaan veneeseen ja vaikka noi lähti jonnekkin, en jaksanut olla huolissani. Jäin oikein mielelläni nukkumaan. Tosin jaksoin nukkua tunnin ja sitten tuli tylsää. Kukapa nyt yksin jaksaa olla? Mietin, että miten saan kaiken huomion ja tajusin, että jos haukun koko kropan voimalla ni ne kuulee mut. Hah, kuuli, koska haukuin niin kovaa, että se kuului ehkä Ouluun asti. Tyypit tulivat kutsuni kuultuaan ja sitten koko porukka köllähti unten maille.

-jatkuu-

tiistai 18. elokuuta 2015

Pelastetaan Gåsarin sauna



Kuvittele. Pieni, mutta sielukas ja arjen keskellä autuuden tuova. Monta tarinaa kuullut, hetkeä elänyt. Historiaa harjallaan kantava. Tuo suloiset löylyt suova. Monen merireissussa rähjääntyneen pelastus, saunattoman saunojan paras hetki, ulkomaalaisen tai cityihmisen eksoottinen kokemus ja monissa saunoissa kylpeneelle se paras. Osalle ainoa oikea.

Joku on kiukaan lämmittänyt, se valaisee kainosti ja kihisee. Joku on sytyttänyt ulkoikkunalle kynttilöitä. Tehnyt tunnelmaa. Joku on vedenkin valmiiksi kantanut ja huolehtinut, että se piippuhyllyllä lämpiää. Onkohan se joku lakaissutkin, sillä niin siistiä on. Se joku on muuten maalannut pation tuolit ja trallitkin on vaihdettu. Se joku on jättänyt minulle vain muutaman tehtävän, lisää puita (joita se joku on tuonut valmiiksi) ja nauti!

Puut humajavat ulkona ja vain parin askeleen päässä laulaa meri. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Sauna ja se hetki, se eheyttää. Pakahduttaa. Rakastuttaa. Saa tuntemaan!

Kohta tuo kaikki on kirvelevän katkeraa muistoa. Espoo on näyttämässä nuijansa mahdin, sillä kyseinen sauna, kuten myös saaren kaksi muuta rakennusta ovat keksityn vaarallisuutensa vuoksi purkutuomion alla. Epäreilun tilanteesta tekee se, että purkutuomio perustuu yhden tai muutaman muun tiedottoman päätökseen. Koska saaressa ei päivystä kielloilla ryvettynyt byrokraatti, on toiminnan oltava vaarallista, jos ei nyt koko yhteiskunnalle, niin ainakin Gåsgrundetin runsaalle kävijäkunnalle. Jos tämä tiedoton perustaisi tietonsa muihin kuin tilastoihin, olisi tuomio toinen. Tai jos tuo tiedoton on tietoinen mitä saaressa tapahtuu vapaaehtoisvoimin, voisi myös herkästi tehdä päätelmän, että vapaaehtoistoiminta on tuomittavaa ja näköjään myös rankaistavaa.

Voinen kertoa, että se joku jonka lämmittämästä saunasta oli minunkin ilo nauttia, oli saaressa vakituisesti veneilevä. Se porukka ylläpitää saunaa toiveenaan saada palkakseen käyttää sitä. Sauna on avoinna kaikille, niillekin joiden jälkiä vapaaehtoiset korjaavat ja siistivät. Huimien kävijämäärien (arviolta vuositasolla 4000 saunojaa) ja kiukaaseen satunnaisesti merivettä kaatavien vuoksi on kiuas vaihdettava vuosittain. Espoo ei suinkaan uutta kiuasta tuo (eikä sitä heiltä odotetakaan), vaan sen hoitavat vakiveneilijöistä koostuva porukka. He myös korjaavat ja paikkaavat tarpeen tullen, pitävät saunan ylipäätänsä toimintakunnossa. Toivovat, että saunojat sekä päättäjät kunnioittaisivat tätä työtä. Espoolle ei saunasta kustannuksia koidu. Vapaaehtoiset tarjoavat omaa aikaansa, joka muun muassa rikastuttaa saaristoa ja tarjoaa kävijöille elämyksiä. Espoo ei anna, mutta on valmis ottamaan. Vapaahehtoisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen yhtään kieltokylttiä ei löydy, mikä on harvinaista ja tervetullutta vaihtelua tämän päivän kieltosuomessa. Sauna siis lämpiää suloisesti ja sulassa sovussa, sinullekin byrokraatti!

Kun soivat kiukaan mustat urut, 
unohtuvat arjen surut! 

Haluatko, että no urut vaikenevat ja osa saariston saunakulttuuria sulkee ovensa? Käy allekirjoittamassa adressi saunan pelastamisen puolesta. Jos sauna ei kiinnosta, allekirjoita silti, sillä silloin osoitat tukesi talkootyölle!

Adressi: http://www.adressit.com/gasgrundetin_saunan_purkupaatos_peruttava