lauantai 17. joulukuuta 2016

Valosta valoon


Muuttuuko vuosien vieriessä suhtautuminen valoon? Lisääntyykö valonkaipuu vuosirenkaiden lisääntyessä? Vai tajuaako kokeneempi mieli valon ja valottomuuden eritavalla? Aiemmin en ole pitänyt itseäni mitenkään jonkun tietyn vuodenajan-tyyppinä. Vuodenajat ovat olleet vuodenaikoja ja tulleet sellaisina kuin ovat tulleet. Olen pitänyt jokaisesta. Mutta nyttemmin tuo sysipimeys on ankeuttavaa. Kuivan pimeyden vielä juuri ja juuri kestää, mutta se kostean sateisen sumuisen säkkipimeys on jotain infernaalisen mälsää. Aamulla kun menee töihin, on mustaa, illalla kun palautuu, on mustaa. Olisi edes harmaata. Kesän iltapimeys ei ole niin raakaa, se on jotenkin niin paljon pehmeämpää. Rauhallista. Kietovaa. Kaunista!

Onneksi välillä on niitä huikaisevan kauniita pakkaspäiviä, jolloin aurinko kipuaa näkyviin ja sinistyttää taivaan ja maa kimmeltää. Silloin sielu herää. Ja onneksi on muistot, kesämuistot. Merimuistot. Venemuistot. Muistot!