Muuttuuko vuosien vieriessä suhtautuminen valoon?
Lisääntyykö valonkaipuu vuosirenkaiden lisääntyessä? Vai tajuaako kokeneempi mieli valon ja valottomuuden eritavalla? Aiemmin en ole pitänyt
itseäni mitenkään jonkun tietyn vuodenajan-tyyppinä. Vuodenajat ovat olleet
vuodenaikoja ja tulleet sellaisina kuin ovat tulleet. Olen pitänyt jokaisesta. Mutta
nyttemmin tuo sysipimeys on ankeuttavaa. Kuivan pimeyden vielä juuri ja juuri
kestää, mutta se kostean sateisen sumuisen säkkipimeys on jotain infernaalisen
mälsää. Aamulla kun menee töihin, on mustaa, illalla kun palautuu, on mustaa. Olisi
edes harmaata. Kesän iltapimeys ei ole niin raakaa, se on jotenkin niin paljon
pehmeämpää. Rauhallista. Kietovaa. Kaunista!
Onneksi välillä on niitä huikaisevan kauniita
pakkaspäiviä, jolloin aurinko kipuaa näkyviin ja sinistyttää taivaan ja maa
kimmeltää. Silloin sielu herää. Ja onneksi on muistot, kesämuistot.
Merimuistot. Venemuistot. Muistot!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti