lauantai 9. toukokuuta 2015

Elämää pääsiäisen jälkeen



Tässä on taas menty töistä kotiin ja kotoa töihin. Hyvä, että ruumiista on edes painauma patjaan ehtinyt jäädä. Onneksi työ sentään on sellaista mitä haluan tehdä. Ja minimaalisella vapaa-ajalla on liuta asioita joita haluaisin tehdä ja sitten on tietenkin ne pitää tehdä ja pitäisi tehdä. En oikein tiedä mihin kategoriaan blogin laittaisin... Haluaisin/pitäisi... Paljon olisi juttuja jaettava, mutta päähäni ne vain tuntuvat jäävät.
Onneksi yöllä ehtii, joten...
Kuten varmaankin tiedätte, niin paatti laskettiin kiireellä, jotta päästiin vesille pääsiäiseksi. Päästiinhän me ja se oli mahtavaa. Sen jälkeen olimme pakotettuja olemaan maissa muutaman viikonlopun, kunnes tuli ilo ja onni ja mahdollisuus merille.


Olimme suunnitelleet, että vietämme kelluvassa kesäkodissa perjantai-lauantaiyön ja lähtisimme liikkeelle vasta lauantaina. Tarkoitus oli käydä keskustassa jytäämässä. Satamaan saavuttuamme lastasimme paatin ja ryhdyimme valmistelemaan venhoa aamuksi lähtemiskuntoon. Siinä vierähti kuin varkain tovi ja jotenkin vaan tietynlainen kiire loppui vaikkakin köydet olivat vielä tiukasti laiturissa kiinni. Vanhassa veneessä tuoksuu omanlaiselle, ihanalle. Jotenkin se tuoksu ja tohina sai aikaan sen, että suunniteltu jytäkeikka vaihtui moottoreiden jylinään. Laskeskelimme, että ehtisimme vielä lähes valoisalla saareen, joten ei siinä sen kummempia kuin menoksi.


Ajokeli oli kirkas ja aika tasainen. Hylkäsimme puutarhaväylän ja siirryimme ulkoväylälle, jossa keulan halkomat pärskeet kastelivat ikkunat. Aurinko lasketteli verkkaisesti mailleen, aivan kuin odottaen että pääsemme ensin turvallisesti perille. Ja pääsimmehän me kauniin iltavalaistuksen saattelemana.


Silloin tällöin kommunikointikone menee epäkuntoon ja silloin rantautuminen on haasteellisempaa. Mutta niin kauan kun ei aiheuta vaaraa muille, eikä itselleen eikä materialle ja kaikki päättyy siihen, että lopputulos on se mikä piti, niin kaikki on hyvin. Välillä ääni saattaa nousta, mikä on ikävämpää muille kuin omalle venekunnalla. Rauha on aina maassa siinä kohtaa kun tilanne on ohi. Ja yleensä suurin meteli johtuu siitä, että nuo kaksi Apollon myllyä murisee niin kovaa ettei kuule mitä toinen yrittää sanoa. Ja vielä kun muistaisi, että vesi kantaa ääntä ihan mukavasti...


Otimme illan chillisti, aamulla nukuimme ah, niiiiiiiiiin pitkään ja kiireettömästi. Tuo on niin parasta hetkisen arjen jälkeen. Pitkä ja ihana aamiainen kurisevaan mahaan. Nautin. Olin niin onnellinen. Ehkä onnellisempi kuin ikinä. Veneessä oli kuuma, liian kuuma. Tuli hiki, mutta sekin oli ihanaa. Ihanaa valittaa kuumuutta, niin kauan odotettu olotila.


Meillä oli suunnitelmat avoinna, koska meidänhän ei vielä pitänyt olla missään ja olimme jo. Päätimme jäädä paikoillemme ja nauttia onnellisesta olotilasta. Aurinko paistoi, mieli kärisi ja kihisi, juttu lensi muiden rantautuneiden kanssa. Nautimme! Kuvasin luontoa ja kuuntelin lintujen laulua. Katsoin lintuparvien vellovaa tanssia. Huikeaa.










Seuraava aamu aukeni sateisena ja sumuisena, jotenkin syksyisen oloisena. Edellispäivän lämpimyydestä oli jäljellä vain pari nenän päällä nakottavaa pisamaa. Merimieshän ei vettä pelkää, joten vettä päin eli saarikierrokselle. Keväinen luonto on jotain jota ei voi selittää ellei sitä itse näe ja koe. Se on karua värien sekamelskaa. Outoa muotokieltä. Ääniä, tuoksuja, nousuja laskuja... VOIMAA!


Törmäsimme kierroksellamme kahteen pupujussiin, jotka olivat pupumaisen pöhköjä. Värinvaihto oli heillä vielä kesken ja toinen löysi omasta mielestään mainion piilon näreen takaa. Ainoa miinus jussin kannalta oli, että koko jussi näkyi. Miinus meille tuli kameran puuttumisesta. Onneksi nykykannyköilläkin saa ihan kivaa kuvaa. Ihastelukierroksen jälkeen oli aika jättää jäähyväiset ja siirtyä kotiinlähtöpuuhiin. Keli oli harmaa, sumuinen ja sateinen, mutta näkyvyys ihan jees.


Vaikka reissussa on ihanaa ja on haikea palata arkeen, niin jostain syystä pidän erityisesti siitä hetkestä kun nousen kotisataman lähellä kannelle valmistelemaan köydet ja lepuuttajat. Pidän hetkestä kun muistorikas reissu on takana ja palaamme tuttuun ja turvalliseen. Vai onko se sitä, että siinä kohtaa on aina tasaista menoa. Tuuleee mistä suunasta tahansa, niin aallokko ei nouse, se jää vaan "vetäväksi" ja pitää Apollon kulun tasaisena, kuin kiskoilla mentäisiin. Tiedä tuota, mutta minä pidän!




2 kommenttia:

  1. Pääsin hyvin helposti tunnelmaan :) Alun kuvista vielä nousi mieleen tämä Saima Harmajan runonpätkä:

    Kevätillan autuas kirkkaus
    yli maan, yli aaltojen ui.
    Kuin pilvien loistoa pitkin liukuu
    minun purteni päivänlaskua kohti.
    Vesi taivaan hentoa kultaa huoaten hengittää.

    VastaaPoista
  2. Sanaton! Sanaton tuon runon kauneudesta ja sopivuudesta niin tähän onnentunteeseen kuin moneen muuhun veneilyhetkeen. Kiiitos kun toit tietoisuuteeni tämän runon <3

    VastaaPoista